Tasapainoa ja toteutusta treeniin.

Viime viikot ovat kuluneet erityisen aktiivisissa merkeissä. Tein salakavalan kiertopotkun takaraivooni oman aktiivisuuteni ylläpitämiseksi, ja lähdin ensimmäisen kerran mukaan kilpailemaan lukkopainissa. Kilpailuun ilmoittautuminen tarkoittaa tietysti myös tarvetta valmistautua, ja olen havainnut sen olevan motivaattorina kaikkein parhaimpia. Voisin tehdä samoja harjoituksia, yhtä usein ja samalla intensiteetillä ilmankin, mutta vain tieto kilpailun tulosta lisää uuden vaihteen tekemiseen. Jotain merkitystä päämäärällä siis on.

Tavoite, tai välitavoite kuvaa kuitenkin sellaista paljon paremmin. Päämäärä kuulostaa maaliviivalta, joka on merkitty kolme metriä korkealla tiiliseinällä. ”Kehityskaaren” tai janan väliin on asetettu tavoitteita, jotka ovat kuin tarinan juonenkäänteitä, kannattelevat sitä eteenpäin, olematta kuitenkaan lopputulosta täysin määrittäviä asioita. Tavoitteellinen harjoittelu vaatii siis suunnan, joka on kuitenkin verrattavissa polkua ennemmin portaisiin, jossa jokainen askelma vie lähemmäs tavoiteltavaa asiaa. Käynti on myös rankempaa mitä pidempiä harppauksia tekee, eikä jonossa ole mahdollista etuilla mahdottoman pitkälle.

Treenaamisen aikana olen ehtinyt miettiä aika paljon viime syksyn fysioterapian opiskelujen yhtä teemoista. Keskityimme paljon fyysiseen harjoitteluun, sekä myös siihen vaiheittaiseen kiertoon, joka fyysisen aktiivisuuden ja palautumisen välillä on. Pelkästään tällä tavalla jakaminen on liiankin karkea, mustavalkoinen, mitä elämän osa-alueiden välinen tasapainottelu ei missään nimessä ole. Palautuminen itsessään koostuu jo monesta eriteltävästä asiasta, joita ovat ainakin unen, ravinnon ja kehonhuollon kokonaisuus. Kehonhuoltoa voi myös lähteä jakamaan yhä pienempiin osiin, eikä mustavalkoisuus tässäkään ole hyväksi, sillä esimerkiksi sopiva ravintokin on osa kehonhuoltoa. Näin ollen nämä palautumisen osa-alueet ovat hyvinkin riippuvaisia toisistaan.

Jos treenaamisen ja palautumisen kiertoa tarkastelee, on hyvä asettaa lähtötilanne. Lähtötilanteessa voimavarat ovat täynnä, eli kehon kokonaisuus on palautuneessa tilassa. Mitä se kussakin yksilöllisessä tapauksessa tarkoittaa on vaikea määrittää. Käytännössä se on kuitenkin tilanne, jossa kaikki kehon kyky on käytettävissä toimintaan. Neljänneksi pyöräksi rattaisiin lisäisin kuitenkin mielenhuollon, jota ei voi täysin irrottaa muista, mutta on vaikutukseltaan yhtä merkittävä. En keksi kovin paljon urheilulajeja, joissa mielen tasapainoisuudella ei olisi kilpailutilanteessa tai yhtä lailla harjoitellessa merkitystä. Ehkä palautunut tila onkin tarkemmin määriteltynä sitä, että tasapainoinen ja riittävä huomio on annettu niin ravinnolle, unelle, kehonhuollolle kuin mielellekin. Se, onko mieli huollettu näillä muilla kolmella tekijällä, on taas vaikeampi sanoa. Olisi otettava huomioon taas enemmän asioita, kuten lukuisat muut mielentilaan vaikuttavat asiat arkielämässä, töissä ja kaikessa siltä väliltä.

Lähtötilanteeseen tulee muutoksia fyysisen rasituksen kautta. Kehitystä provosoiva treenaaminen vaatii riittävästi vastusta, jotta suorituskyky voi sen aikana lähteä hetkellisesti laskuun. Tämä on aika lailla meistä riippumaton asia, sillä millä tasolla tahansa suorituskykymme on, on jossain vaiheessa polvistuttava sen tosiasian eteen, että rautakin sulaa riittävän korkeassa kuumuudessa. Näin ollen vain jatkuvalla rasittamisen, levon, palautumisen ja uudelleen rasittamisen kierrolla on todelliset vaikutukset siihen, kuinka kauan köydellä on kykyä venyä ennen katkeamistaan. Meillä on siis automaattinen, sisäänrakennettu ja tahdosta riippumaton tavoite nostaa suorituskykyä tulevaisuuden ja ’pahan päivän’ varalle. Koko kierrossa merkityksellisintä on suorituskyvyn nouseminen aiemman lähtötason yläpuolelle palautumisajan loppupäässä.

Tärkein kysymys liikkujan, ihmisen kannalta on se, missä vaiheessa suorituskyvyn kannalta missäkin kohtaa mennään. Mielenhuoltoon kuuluu mielestäni tiiviisti jonkinlainen itsetuntemus, joka tässä treenikierrossa tarkoittaa yksinkertaisesti oman itsensä ja kehon kuuntelemista, joka edesauttaa tunnistamaan palautumisen tason sekä mahdolliset tarpeet sen edistämiseksi. Lähtökohtana voidaan pitää sitä, että liikaa ulkoisia viestejä vastaanottamalla sisäisille viesteille ei ole aikaa. Näin ollen oli kyseessä mikä tahansa kehon- tai mielenhuollon harjoite, on siihen keskityttävä samalla intensiteetillä kuin itse aktiiviseen treenaamiseen. Mielenhuollon harjoitteena voidaan tässä tarkoittaa käytännössä mitä tahansa aikaväliä, jolloin keskittymistä ei ole suunnattu mihinkään muuhun suuntaan tai ajankohtaan kuin vallitsevaan hetkeen.

Etenkin aktiivisessa ja tavoitteellisessa treenaamisessa suorituskyvyn tunnistaminen korostuu, sillä treenipäiviä pyritään toteuttamaan mahdollisimman paljon, kuitenkaan hidastamatta kehittymistä. Yhtä lailla vähemmän intensiivisesti treenaavallakin on parempi tuijottaa omaa napaa kuin kelloa palautumisen tunnistamiseksi. Treenatessa pelkästään aika ei paranna haavoja yhtä tehokkaasti kuin aktiivinen ja hallittu palautuminen, jonka aikana kaikkiin tarpeisiin on vastattu tasapuolisesti. Seuraava askel treenin jälkeen on siis aina tarkistaa tilanne, tehdä tarvittavia toimia, kuten venyttelyä tai muuta aktiivista kehonhuoltoa, odottaa ja tarkistaa tilanne uudelleen. Ja treenata uudelleen.

Arttu HäggmanComment